sunnuntaina, syyskuuta 03, 2006
Kuin Hakattu Koira
Minun tämän päivän intiaaninimi olisi Hakattu Koira. Tuli se Kuopion maraton juostua, mutta mistä ne mäet ilmesty toka kiekolla?
Juoksun aamuna uskalsin tehdä osallistumispäätöksen, kun enää ei tarvinnnut niistää ja olo oli muutenkin ok. Vähän siis oli valmistautumista häirinnyt pieni nnuhailu ja kurkkukipu. Ajelua sitten kisapaikalle ja eikun numerolapun hakuun. Hieman enemmän olisi järjestäjien pitänyt varata pukeutumistiloja; varmaankin tuhat ukoa yritti varustautua viisi-kuusi ukkoa vetävässä kopissa. No ei valiteta. Käyhän se näin käytävälläkin kun ei liian kainoja olla.
Startissa oli tiivis tunnelma. Porukkaa oli tosiaan siunaantunut paikalle kiitettävästi. Eipähän tarvii yksin juosta. Sääkin suosi; ei sadetta eikä Saharan paahdetta. Alku sujui leppoisasti hitaampia pujotellessa. Jossain takaraivossa oli kuitenkin tunne, että tapaan näitä tyyppejä vielä loppumatkasta. Enhän minä näitä maratoneja osaa juosta - aloitan liian lujaa sehän on selvä, mutta mennään nyt kun on vielä jalat.
Kaikki sujui kuin lenkillä kotimaisemissa. Kello näytti, että kilometrit taittuivat tasaiseen viiden minuutin tahtiin. Ihan liian lujaa, joo joo. Murehditaan sitten kun seinä tulee. Join aika vähän, ehkä kupillisen (1dl-2dl?) jokaisella juoma-asemalla. Olis vaan pitäny vetää rauhassa pari kävelyaskelta ja juoda ainakin kaks mukia urheilujuomaa, mutta aivot olivat jo narikassa.
Sitten tullaan puoleen matkaan. Kello näyttää 1:44:58. Homma menee pumpuleilla, mutta keikuin tietämättäni jo reunalla. Missasin kääntöpaikan juomapisteen jostain syystä. Tähän vaiheeseen osuu juoksun aurinkoisin ajankohta. Lippis lentää nyt tolpan nokkaan. Puskee kuumaa. Systeemi huutaa nestettä, energiaosastolla on kriisi. Matka seuraavaan juottolaan tuntuu ikuisuudelta. Jotain häikkää lonkan seutuvilla. Nivelessä? Tuntuu kuin kipu vaikuttaisi koko jalan hermotukseen. Juoksu muuttuu vanhan miehen linkutukseksi. Sitten keidas ilmestyy mutkan takaa. Vedän kupin vettä ja kaksi urheilujuomaa. Nyt maltan kävellä parikymmentä metriä ja juon rauhassa. Takana on kai jotain 24km ja alamäki on jo alkanut.
Mennään eteen päin. Lonkka helpottaa, parempi olo. Nesteet auttoi kummasti. Nyt vaan keitaiden välit rauhassa ilman painetta ja kaikkea tarjottavaa sisään. Takaa tulee tuttua porukkaa ohi. Tuonkin ohitin ekalla kympillä:"Tere tere, miten menee?" Kuinkahan tässä käy? Joku huutaa että enää 15km jäljellä. Ihmiset ovat kannustavia. "Ompa pojalla kevyt askel! Jaksaa! Jaksaa!" Teini-ikäinen toimitsija ojentaa minulle vakavana suolakurkkuja ja rusinoita. Tämän täytyy näyttää todella pahalta. Painia gorillan kanssa. Nyt se istuu olkapäillä. Olen enää osittain tässä maailmassa. Nyt on todella huono hetki. Kädet vapisevat. Vain alamäet jaksan rullata jotenkuten. Juoksuliikkeitä, juoksuliikkeitä. Tuolla edessä tulee selkiä vastaan. Joku muukin sipittää. Valun ohi.
Kaikilla toisen kierroksen juoma-asemilla vedän myös rusinoita ja suolakurkkuja. Saatan pelastua maaliin asti. Ei enää kuin puoli tuntia. Sitten "pari kilsaa". Juoksu sujuu taas. Joku suunnilleen samaa tahtia edennyt keltapaitainen tulee vierelle ja jutustelee jotain ekasta maratonista. Kyllä tää loppu hoidetaan. Kaveri menee menojaan. Ei kiinnosta kiihdytellä enää. Vielä kilometri. Pitkä loiva loppumäki. Joku nainen huutaa 300 metriä ennen maalia, että ota vielä tuo keltapaitainen kiinni, siinä sulle vielä haastetta loppuun. Maileri löytyy jostain ja tahti muuttuu. Naisen kannustus on aina jotenkin koukuttavaa. Otan keltapaitaisen kiinnin ja maaliin tulossa on lennokkuutta. Olen perillä. Aika 3:41:56. Kengät pois, ei hiertymiä. Käyn peseytymässä ja istun hetken saunassa. Sitten kanakeittoa. Näen joitakin tuttuja vuosien takaa, mutta en uskalla mennä juttelemaan, koska pelkään että itken.
Jälkimmäinen puolikas oli silkkaa selviytymistä. Tämä oli ihan selvää jo ennakkoon koska pitkät lenkkini ovat jotenkin jääneet tekemättä. En tiedä sitten olisiko järkevämmällä vauhdin jaolla tullut parempi loppuaika, mutta ainakin kokemus olisi ollut miellyttävämpi. Nyt on todella hakattu olo. Vain toinen sipittänyt tietää. Käyn huomenna kävelemässä pienen lenkin, ehkä.
Juoksun aamuna uskalsin tehdä osallistumispäätöksen, kun enää ei tarvinnnut niistää ja olo oli muutenkin ok. Vähän siis oli valmistautumista häirinnyt pieni nnuhailu ja kurkkukipu. Ajelua sitten kisapaikalle ja eikun numerolapun hakuun. Hieman enemmän olisi järjestäjien pitänyt varata pukeutumistiloja; varmaankin tuhat ukoa yritti varustautua viisi-kuusi ukkoa vetävässä kopissa. No ei valiteta. Käyhän se näin käytävälläkin kun ei liian kainoja olla.
Startissa oli tiivis tunnelma. Porukkaa oli tosiaan siunaantunut paikalle kiitettävästi. Eipähän tarvii yksin juosta. Sääkin suosi; ei sadetta eikä Saharan paahdetta. Alku sujui leppoisasti hitaampia pujotellessa. Jossain takaraivossa oli kuitenkin tunne, että tapaan näitä tyyppejä vielä loppumatkasta. Enhän minä näitä maratoneja osaa juosta - aloitan liian lujaa sehän on selvä, mutta mennään nyt kun on vielä jalat.
Kaikki sujui kuin lenkillä kotimaisemissa. Kello näytti, että kilometrit taittuivat tasaiseen viiden minuutin tahtiin. Ihan liian lujaa, joo joo. Murehditaan sitten kun seinä tulee. Join aika vähän, ehkä kupillisen (1dl-2dl?) jokaisella juoma-asemalla. Olis vaan pitäny vetää rauhassa pari kävelyaskelta ja juoda ainakin kaks mukia urheilujuomaa, mutta aivot olivat jo narikassa.
Sitten tullaan puoleen matkaan. Kello näyttää 1:44:58. Homma menee pumpuleilla, mutta keikuin tietämättäni jo reunalla. Missasin kääntöpaikan juomapisteen jostain syystä. Tähän vaiheeseen osuu juoksun aurinkoisin ajankohta. Lippis lentää nyt tolpan nokkaan. Puskee kuumaa. Systeemi huutaa nestettä, energiaosastolla on kriisi. Matka seuraavaan juottolaan tuntuu ikuisuudelta. Jotain häikkää lonkan seutuvilla. Nivelessä? Tuntuu kuin kipu vaikuttaisi koko jalan hermotukseen. Juoksu muuttuu vanhan miehen linkutukseksi. Sitten keidas ilmestyy mutkan takaa. Vedän kupin vettä ja kaksi urheilujuomaa. Nyt maltan kävellä parikymmentä metriä ja juon rauhassa. Takana on kai jotain 24km ja alamäki on jo alkanut.
Mennään eteen päin. Lonkka helpottaa, parempi olo. Nesteet auttoi kummasti. Nyt vaan keitaiden välit rauhassa ilman painetta ja kaikkea tarjottavaa sisään. Takaa tulee tuttua porukkaa ohi. Tuonkin ohitin ekalla kympillä:"Tere tere, miten menee?" Kuinkahan tässä käy? Joku huutaa että enää 15km jäljellä. Ihmiset ovat kannustavia. "Ompa pojalla kevyt askel! Jaksaa! Jaksaa!" Teini-ikäinen toimitsija ojentaa minulle vakavana suolakurkkuja ja rusinoita. Tämän täytyy näyttää todella pahalta. Painia gorillan kanssa. Nyt se istuu olkapäillä. Olen enää osittain tässä maailmassa. Nyt on todella huono hetki. Kädet vapisevat. Vain alamäet jaksan rullata jotenkuten. Juoksuliikkeitä, juoksuliikkeitä. Tuolla edessä tulee selkiä vastaan. Joku muukin sipittää. Valun ohi.
Kaikilla toisen kierroksen juoma-asemilla vedän myös rusinoita ja suolakurkkuja. Saatan pelastua maaliin asti. Ei enää kuin puoli tuntia. Sitten "pari kilsaa". Juoksu sujuu taas. Joku suunnilleen samaa tahtia edennyt keltapaitainen tulee vierelle ja jutustelee jotain ekasta maratonista. Kyllä tää loppu hoidetaan. Kaveri menee menojaan. Ei kiinnosta kiihdytellä enää. Vielä kilometri. Pitkä loiva loppumäki. Joku nainen huutaa 300 metriä ennen maalia, että ota vielä tuo keltapaitainen kiinni, siinä sulle vielä haastetta loppuun. Maileri löytyy jostain ja tahti muuttuu. Naisen kannustus on aina jotenkin koukuttavaa. Otan keltapaitaisen kiinnin ja maaliin tulossa on lennokkuutta. Olen perillä. Aika 3:41:56. Kengät pois, ei hiertymiä. Käyn peseytymässä ja istun hetken saunassa. Sitten kanakeittoa. Näen joitakin tuttuja vuosien takaa, mutta en uskalla mennä juttelemaan, koska pelkään että itken.
Jälkimmäinen puolikas oli silkkaa selviytymistä. Tämä oli ihan selvää jo ennakkoon koska pitkät lenkkini ovat jotenkin jääneet tekemättä. En tiedä sitten olisiko järkevämmällä vauhdin jaolla tullut parempi loppuaika, mutta ainakin kokemus olisi ollut miellyttävämpi. Nyt on todella hakattu olo. Vain toinen sipittänyt tietää. Käyn huomenna kävelemässä pienen lenkin, ehkä.
